Riitta Brunzell

Unelmamatka

Kuukausien ajan olimme suunnitellet, soittaneet puheluja, lähettäneet kirjeitä ja sähköpostiviestejä. Nyt, lopultakin, jouluaaton aamuna 2001 lämpömittarin osoittaessa ulkona -20oC saatoimme aloit-taa matkamme kohti lämpimämpiä leveysasteita. Ensimmäinen tavoitteemme oli Pariisi, jossa ta-pahtuisi koneen vaihto. Oikeaa jännitystä ei syntynyt ennen kuin löysimme lähtöporttimme Pariisis-sa ja näimme kilven "OUAGADOUGOU 11.00" (Burkina Fason pääkaupunki). Nyt seikkailu oli alkanut toden teolla!

Meillä on ollut kolme kummilasta Länsi-Afrikassa jo usean vuoden ajan. He asuvat Togossa, Beninissä ja Burkina Fasossa. Jo ensimmäisen kummilapsen hankkimisesta alkaen olimme puhuneet, että joskus menemme käymään siellä. Emme ehkä aivan tosissamme uskoneet, että siitä tulisi totta, kaikki tuntui liian monimutkaiselta. Nyt se kuitenkin oli toteutumassa. Kummilapsen olimme hank-kineet tanskalaisen organisaation, BARNfonden'in kautta; heillä on konttori myös Malmössä. Olimme olleet kontaktissa kyseisissä maissa oleviin konttoreihin, ja kaikilta tahoilta meidät oli toi-votettu tervetulleiksi. Oppaat ja tulkit järjestettäisiin, ja pääsisimme BARNfonden'in autoissa ta-paamaan lapsia, jotka asuvat kaukana savanneilla.

Kun saavuimme Ouagadougouun, puhalsi lämmin tuuli, noin +35oC! Se tuntui aivan ihanalta, var-sinkin minusta, jonka on vaikea kestää Pohjolan talvea. Suureksi iloksemme ja hämmästykseksem-me BARNfonden oli lähettänyt autonkuljettajansa ottamaan meidät vastaan ja kuljettamaan hotel-liin. Tämä jouluaatosta huolimatta! Tunsimme, että meitä oli todella odotettu ja olimme tervetullei-ta. Monta kantajaa riensi paikalle ja melkein kiskoi matkalaukkumme käsiinsä. Tulin heti ajatel-leeksi, että tämä oli heidän mahdollisuutensa hankkia elanto, auttamalla turisteja ja odottamalla saa-vansa siitä muutaman lantin.

Kuljettaja ei osannut englantia emmekä me ranskaa. Hotelliin ajaessaan hän soitti jollekin ja ojensi kännykkänsä minulle. Sain puhua sen BARNfonden'in naisen kanssa, johon olin ollut kontaktissa matkavalmistelujen aikana. Hän toivotti meidät tervetulleiksi ja tiedusteli, miten matka oli sujunut. Hän kertoi myös, että konttorin väki halusi tavata meidät kaikki ja pyysi soittamaan ensimmäisenä joulun jälkeisenä arkipäivänä. Saimme melkein shokin, sillä emme olleet odottaneet tällaista vastaanottoa. Taas tein vertailuja ja mietin, otammeko me vieraamme vastaan tällaisella tavalla.

Hotelli oli muutaman kilometrin päässä kaupungin keskustasta, kuin keidas kuivuuden keskellä. Lähes koko ajan kasteltiin ja kasteltiin, ja tulosta syntyi, sillä alueella oli runsaasti kauniita kukkia ja viherkasveja. Heti ulkopuolella oli vain hiekkaa, punaista hiekkaa ja kuivuutta. Oli täysin ilmeistä, että veden puute on yksi Afrikan suurimmista ongelmista. Olimme varanneet bungalowin neljälle hengelle ja laiskottelimme hotellin uima-altaalla pari päivää nauttien auringosta ja läm-möstä. Turisteja ei näyttänyt olevan, ei ainakaan Euroopasta, joten herätimme jonkin verran huomiota. Ihmiset, erityisesti lapset, katselivat meitä uteliaina, hymyilivät ja tervehtivät. "Ystävällisyys" näytti olevan väestön kunniakäsite, siitä ei ole epäilystäkään.

Hotellin ulkopuolella olevaa tietä reunustivat kaikenlaiset myyntikojut. Kauppa näytti käyvän vilkkaana aamusta iltaan. Suurin piirtein kaikkea näytti olevan kaupan. Se mikä meitä kauhistutti oli liikenne tiellä. Autoja, mopoja ja polkupyöriä yhtenä mylläkkänä - siltä se näytti silmissämme. Liikennesääntöjä ehkä oli, mutta niistä ei paljon näytetty välittävän, vain soitettiin torvea ja toivottiin päästävän eteenpäin. Monta kertaa se näytti vaaralliselta, sillä tienreunoilla oli niin paljon lapsia - he näyttivät viettävän päiväänsä myyntikojujen seassa. Minulle on käsittämätöntä, kuinka he selviävät elämisestä ja kasvamisesta tässä ympäristössä. Mutta onko heillä vaihtoehtoa?

Tuli arkipäivä, mutta emme ehtineet vielä ottaa yhteyttä BARNfonden'iin, ennen kuin he jo soitti-vat meille. Autonkuljettaja tuli sovittuna aikana ja vei meidät kaupungissa olevaan konttoriin. Tapasimme kaikki siellä työskentelevät ja keskustelimme oppaan kanssa, joka veisi meidät seuraavana päivänä kummilapsemme luo. Hän kertoi meille BARNfonden'in toiminnasta ja organisaatiosta maassa. Kaikki paperit tuntuivat olevan hyvässä järjestyksessä niin lasten seurantapäiväkirjojen kuin taloudenkin osalta.

Seuraavana aamuna lähdimme matkalle tapaamaan kummilastamme Yacoubaa, 12-vuotiasta poikaa, joka asuu savannilla noin 160 kilometrin päässä Ouagadougousta. Opas kertoi, miten toimitaan kylissä perheiden parissa, miten pyritään pitämään huolta, että myös kummilasten sisarukset pääsevät kouluun. Esimerkiksi yksi Yacouban nuoremmista veljistä oli juuri aloittanut ensimmäisen kouluvuotensa. Emme tiedä, saavatko muut sisarukset tehdä sen; hänen 14-vuotiaalla siskollaan ei ollut sitä mahdollisuutta. Minkälainen tulevaisuus on tytöllä, joka asuu yhdessä maailman köyhimmistä maista ja joka koskaan ei pääse kouluun? Mitä hän voi tehdä elääkseen? Saako hän viettää jotenkin hyväksyttävää elämää? Päässäni pyöri monia kysymyksiä, mutta vastauksia ei ollut.

BARNfonden työskentelee rakentamalla "keskuksia" maaseudulle. On yksi hallintorakennus, ja valitaan keskuksen päällikkö. Palkataan paikallinen sosiaalityöntekijä, joka valitsee köyhimmistä perheistä ne lapset, jotka ajan myötä saavat kummivanhemmat siinä tahdissa kuin kiinnostuneita ilmaantuu täällä maailman vauraassa osassa. Vanhempien tulee myös suostua siihen, että kummi-lapsi ja mahdollisesti joku hänen sisaruksistaan saa mennä kouluun. Lisäksi on aina pyrittävä tekemään jotain työtä, esimerkiksi viljelemään vihanneksia mahdollisuuksien mukaan tai kasvattamaan eläimiä. Jokaiselle keskukselle kuuluu noin 600 lasta (!) ja heidän sisaruksiaan. Matkalla Yacouban luo pysähdyimme eräässä toisessa keskuksessa, jossa saimme nähdä ja kuulla, miten siellä työsken-neltiin. Kaikki tuntuivat kovasti ilahtuvan saadessaan kummivanhempia käymään, välistä se tuntui melkein kiusalliselta. Meille tämä matka oli jotain valtavan suurta. Olimme iloisia, että olimme saaneet tulla, nähdä ja kokea niin paljon. Tämän myös kerroimme heille.

Niin tulimme perille keskukseen, johon Yacouba kuuluu. Keskuksen päällikkö seuraisi tulkkina mukana perheen luo. Ranska on maan virallinen kieli, mutta maaseudulla sitä puhuvat vain ne, jotka ovat käyneet koulua, siis ei kovin monet. Kylissä puhutaan useita eri kieliä, joita ei edes oppaamme tuntenut. Lähdimme tiettömälle savannille. Ihmettelin, että kuljettajamme tiesi, miten ja minne hänen tuli ajaa. Hän näytti kuitenkin sen tietävän, ja pian tuli näkyviin pieni kylä, jossa oli savimajoja vieri vieressä. Ennen kuin edes olimme tulleet ulos autosta, näimme Yacouban ja perheen muut lapset.

Hän oli tietenkin yhtä jännittynyt kuin mekin, mutta tiesimme oppaan kertoman perusteella, että hän oli odottanut käyntiämme. Jollain tavalla tunsin sääliä häntä kohtaan, sillä hänen ja meidän ympärillämme nousi aikamoinen kohu. Suuret joukot lähiseudun lapsia kokoontui katsomaan meitä, ja myös monia aikuisia tuli; heistä monet halusivat sanoa meille käsipäivää. Ei ollut ihme, että näin tapahtui, sillä näillä seuduilla nähdään harvoin autoja ja vielä harvemmin valkoisen rodun edustajia. Kaikki asettuivat ilomielin kuvattaviksi, ja meistä se oli kovin mukavaa. Yacouban ja meidän välil-lämme ei syntynyt kovin paljon keskustelua, koska olimme pakotetut puhumaan kahden tulkin vä-lityksellä. Yacouballa oli oma pieni maja, ja saimme mennä sinne sisälle. Hän rullasi leveäksi maton ja kertoi, että se on hänen makuusijansa. Vuoteesta ja patjasta ei ollut puhettakaan. Olimme tuoneet mukanamme väriliituja, paperia, kyniä ja hieman vaatteita sekä kolme ranskankielistä lastenkirjaa, jotka olin onnistunut hankkimaan. Hän sai myös jalkapallon, jonka sai itse pumputa täyteen. Kysyimme vanhemmilta, toivoivatko he itselleen jotain erityistä, sillä olisimme mielellämme antaneet heille jotain. Vastaukseksi saimme, että heille olisi tärkeintä asunnon eli pienten majojen parantaminen.

Lähdimme vähitellen Yacouban, hänen perheensä ja muiden kyläläisten luota. Opas vei meidät joen rantaan, jossa viljeltiin vihanneksia ja perunoita. Meille kerrottiin, että sitä mukaa kun joki kapenee kuivana kautena, viljellään yhä kauempana joen rannalla, t.s. mennään veden perässä, jotta voitaisin hyödyntää maassa oleva kosteus. Kävimme heidän luonaan joulukuun lopussa, eikä joen leveys silloin ollut montakaan metriä. Sadekausi alkaisi maalis-huhtikuussa, ja ihmettelin, miten he sel-viytyvät siihen saakka. Kuitenkaan ei ollut kyseessä kuivin näkemämme paikka.

Käynnin jälkeen olimme varsin hämmentyneitä, ja päässämme pyöri monia kysymyksiä ja ihmettelyjä. Tulisi viemään melko pitkän ajan, ennen kuin sulattaisimme kaiken näkemämme ja kokemamme. Yksi ihmettelyni aihe on yhä edelleen, miten ihmiset jaksavat ponnistella eteenpäin siinä köyhyydessä ja olla kaikesta huolimatta niin iloisia ja ystävällisiä myös vieraita kohtaan. Koko matkamme aikana kohtasimme pelkästään lämpöä ja ystävällisyyttä, muuallakin kuin Burkinassa.

Seuraavana päivänä oli aika lähteä maasta ja matkustaa seuraavaan, Togoon. Olimme varanneet lennon pääkaupunkiin Loméen, joka on Atlantin rannikolla. Heti koneesta poistuessamme tunsim-me ilman kosteuden. Burkinassa oli ollut lämmintä ja kuivaa, nyt oli lämmintä ja nahkeata jo muutaman minuutin kuluttua. Olimme varanneet hotellihuoneet muutamiksi päiviksi. Kantajia ja takseja oli runsaasti, joten olimme pian perillä. Nyt oli aika harrastaa turismia ja tehdä ostoksia omin päin, ja niin myös teimme. Kiertokäyntien välillä paistattelimme päivää ja uimme altaassa.

Altaalla tulimme keskusteluihin nuoren paikkakuntalaismiehen kanssa. Hän oli ihastunut siitä, että osasimme kellua selällään. Anders (mieheni) yritti opettaa hänelle sitä, mutta ei oikein onnistunut. Tapasimme hänet parin päivän aikana, ja sitten hän putkahti yllättäen hotellille ja halusi viedä meidät kotiinsa. Hän halusi näyttää meille tyypillisen afrikkalaisen keskiluokkaisen kodin. Yllätyimme jälleen kerran ja tunsimme, että meille osoitettiin suurta kunnioitusta. Tämän myös kerroimme hänelle. Hän sanoi, että Afrikassa vieraita kohdellaan kuin kuninkaita, ja suunnilleen niin olimmekin sen kokeneet. Entä me täällä Pohjolassa, miten me kohtelemme vieraitamme yleisesti ottaen? Sain taas lisää miettimistä.

Ajoimme kahdella taksilla talolle, jonka hän jakoi sisarensa ja tämän perheen kanssa. Suuri, valkoinen betonitalo muutaman kilometrin päässä keskustasta. Porras johti täysin tasaiselle katolle, jossa voi istua ja ottaa aurinkoa halutessaan. Vaikka todella nautin auringosta, minusta tuntui siellä ylhäällä liian kuumalta, joten käynnistä ei tullut kovin pitkä. Talon olivat aivan lähellä toisiaan, eikä niiden välissä ollut minkäänlaisia istutuksia. Ehkä ei ollut niin helppoa saada mitään kasvamaan kuivassa, lämpimässä hiekassa. Sisältä talo oli verrattain tavanomainen. Ainoa, joka kiinnitti huomiotamme, olivat betoniset lattiat. Olimme hänen luonaan runsaan tunnin. Kun teimme lähtöä, hän toi meille lahjoja, afrikkalaisia, kirkasvärisiä vaatteita. Kiitimme ja otimme lahjat vastaan. Hän tuli mukanamme hotellille, jossa saatoimme jatkaa kellumisharjoituksia altaalla.

Seuraavana päivänä, joka oli uudenvuoden aatto, lähdimme ylös vuoristoon, Klotoon, jonne Lomésta oli matkaa noin 120 kilometriä. Otimme taksin, sillä muuta pääsykeinoa ei ollut. Ase-tuimme siellä olevaan hotelliin, joka oli ensimmäisen maailmansodan aikainen saksalainen sairaala. Kloto oli pieni, rauhallinen kylä. Tuskin lainkaan ihmisiä näkyi, vielä vähemmän autoja ja markkinakojuja. Muutamia oppaita ilmestyi kuitenkin välittömästi, ja he tarjoutuivat lähtemään kierrok-selle viidakkoon, joka muistutti sademetsää. Hyväksyimme opastuksen, sillä yksin olisimme var-maankin eksyneet tiheän kasvillisuuden seassa. Se oli hieno, mutta työläs vaellus. Väylä nousi ja laski koko ajan, ja opas kulki ajoittain kovin nopeata vauhtia. Kun puhkuimme ja hikoilimme, hän hölkkäsi eteenpäin ja katsoi välillä taakseen tarkistaakseen, että olimme vielä mukana. Tällä vaelluksella näimme erikoisia kasveja, mutta emme muita eläimiä kuin kauniita perhosia.

Illaksi meidät oli kutsuttu kylän uudenvuoden juhlintaan, mutta menimme luultavasti liian aikaisin kylään, sillä mitään juhlia ei ollut alkanut. Anders ja minä kiertelimme ympäri vähän aikaa ja pa-lasimme hotelliin. Nuoret, Jonas ja Ramona, jäivät kylään. He tapasivat siellä nuoria, joiden kanssa he olivat tulleet kosketukseen aikaisemmin päivällä, ja menivät heidän kanssaan kirkkoon. Siellä he istuivat ja kuuntelivat saarnaa ja lauluja paikallisella kielellä ("mossi"). Me vanhemmat istuimme hotellin ulkopuolella pimeässä, 25 asteen lämmössä, ja kuuntelimme viidakosta kantautuvia troop-pisten lintujen ääniä. Olipa uudenvuoden yö, jota emme unohda!

Seuraavana päivänä kuljeksimme omin päin ja omaa tahtiamme. Luonto oli erittäin kaunis ja vihreä. Kun iltapäivällä odotimme taksia, jonka piti noutaa meidät, paikalle ajoi parvi minibusseja. Niistä purkautui mahtava määrä eurooppalaisia. Yksi heistä, noin 50-vuotias mies, tuli luoksemme ja kertoi, että he olivat saksalaisia maailmanympärimatkalla. He matkustivat laivalla, mutta olivat tehneet pikaisen maissakäynnin Loméssa ja matkanneet vuorille, ehkä nähdäkseen vanhan saksalaisen sotasairaalan ulkopuolelta. He viipyivät puolisen tuntia, pakkautuivat minibusseihin ja ajoivat pois.

Taksi tuli noutamaan meitä, ja ajoimme takaisin hotelliin Loméen. Tie oli asfalttipäällysteinen ja varsin suora, mutta kapea ja paikoitellen kuoppainen. Kuljettaja paineli kaasua ja ajoi aivan liian lujaa, ja me olimme kaikki enemmän tai vähemmän peloissamme. Monissa kohdissa tienvarsilla oli markkinakojuja, ja lapsia juoksenteli pientareilla väkeä oli siis kovasti liikkeellä. Onnettomuus olisi helposti voinut sattua. Nyt ei niin kuitenkaan käynyt, vaan tulimme onnellisesti tosin vähän järkyttyneinä perille oikeaan paikkaan. Hotellin sisäänkäynnin luona seisoi mies, joka tuli puhuttelemaan, kun olin menossa sisään. Osoittautui, että hän oli BARNfonden'in opas/tulkki, joka veisi meidät kummilapsemme luo seuraavana päivänä. Hän oli hotellin henkilökunnalta saanut tietää, että palaisimme sinä iltapäivänä. Hän oli odotellut meitä siellä pari tuntia vain saadakseen esittäytyä.

Seraavana aamuna oli sitten aika lähteä seuraavan kummilapsemme Akoéten luo. BARNfonden oli vuokrannut suuren auton. Jo tapaamamme miehen lisäksi mukaan tuli eräs nainen tulkiksi. Akoéte asuu noin 90 kilometrin päässä Lomésta. Tie oli asfalttipintainen, joten matka meni nopeasti. Tarkoituksena oli viipyä alueella seuraavaan päivään, joten pysähdyimme pieneen yhdyskuntaan noin 10 kilometriä ennen perille pääsyä ja asetuimme hotelliin. Oppaamme ajoivat jonnekin lounaalle, mutta koska kuumuuden takia emme olleet nälkäisiä, istuimme hotellin ulkoterassilla ja odotimme heitä.

Kiinnitin huomioni erääseen muiden vieraiden joukossa olevaan mieheen, joka katsoi meitä pitkään tasaisin välein. Kuten arvelinkin, hän tuli pian pöytäämme ja alkoi puhua kanssamme. Hän kertoi syntyneensä tässä kylässä, mutta asuneensa Belgiassa 20 vuotta. Nyt hän oli ensi kertaa käymässä kotiseudullaan, jossa hänen mielestään oli aivan liian lämmintä. Hän sanoi myös tunteneensa olonsa kotoisaksi meidät nähdessään. Olen ajatellut tätä tapaamista monta kertaa: Me, ainoat valkoihoiset kymmenien kilometrien säteellä, saimme aikaan sen, että afrikkalainen tunsi olonsa kotoisaksi.

Oppaamme tulivat, ja jatkoimme matkaa vielä kymmenisen kilometriä, Akoéten ja hänen perheensä luo. Siellä oli koko suku koolla, m.m. kaksi vanhempaa veljeä, jotka olivat muuttaneet Loméen, olivat tulleet kotiin tapaamaan meitä. Samaa ystävällisyyttä saimme kokea sielläkin. He toistivat kerta toisensa jälkeen, miten kiitollisia he olivat meiltä saamastaan avusta. Mielestäni se tuntui suorastaan kiusalliselta. Me annamme pois yltäkylläisyydestämme, eikä meille tule puute sen takia, että meillä on kummilapsia. Yleensäkin olen sitä mieltä, että kenenkään ei pidä tuntea kiitollisuutta toi-sia ihmisiä kohtaan.

Akéte sai myös paperia, kyniä sekä jalkapallon ja ilmapumpun. Ilosta ei voinut erehtyä. Pieni poika, luultavasti Akoéten sisarenpoika, pelkäsi meitä, kun tulimme. Hän pysytteli tiukasti äidin sylissä ja kitisi. Hän ei varmaankaan ollut koskaan aikaisemmin nähnyt valkoihoisia ihmisiä, mikä ei ole mitenkään kummallista. Kun jalkapallo oli pumpattu täyteen, pelko oli hävinnyt. Hän potki palloa iloisena ja antoi ottaa kuvan itsestään, suureksi iloksemme.

BARNfonden oli rakentanut Akoételle oman huoneen, jossa hänellä oli vuode ja pieni kirjoitus-pöytä. Muilta osin huone oli tyhjä. Vuoteen yläpuolella riippui suuri hyttysverkko; sellaisen saavat organisaatiolta kaikki lapset, joilla on kummivanhemmat. Perheelle oli myös rakennettu käymälä. Asunnon ulkopuolelle oli järjestetty "kaivo", t.s. maahan kaivettu säiliö, johon kerättiin kaikki sadevesi käytettäväksi kuivan kauden aikana. Monta vuotta sitten Akoéte kirjoitti eräässä kirjeessään, että hän joutui kuivan kauden aikana kulkemaan seitsemän kilometriä noutamassa vettä. Sitä hänen ei enää tarvitse tehdä, BARNfondenín ansiosta. Kysyimme, oliko Akoétella jotain erityistoivomuk-sia. Tulkilta saimme tietää, että polkupyörä oli toivelistan kärkipäässä. Lupasimme ostaa sellaisen hänelle, sillä koulumatka on pitkä. Kuka ruotsalainen lapsi kävelee joka päivä kouluun 6 km edes-takaisin?

Ajoimme takaisin pikku hotelliin, teimme vähän ostoksia markkinapaikalla ja asetuimme sen jäl-keen syömään, sillä ilta oli tullut ja nälkä muistutti itsestään. Seuraavana päivänä ajaisimme BARN-fonden'in mukana muutamia kymmeniä kilometrejä seuraavaan maahan, Benin'iin. Siellä ta-paisimme BARNfonden'in konttorissa Cotonoussa työskenteleviä henkilöitä. Näin oli sovittu konttorien kesken. Tunsimme taas olevamme tervetulleita, kuten tavallista. Kiitimme Togon hen-kilökuntaa ja vaihdoimme autoa. Kuljettaja alkoi heti kertoa organisaation toiminnasta alueella. Se oli sekä mielenkiintoista että kunnioitusta herättävää. Matkalla Cotonouhun pysähdyimme yhdessä toimintakeskuksessa. Saimme nähdä kaiken, mitä siellä tehtiin, eikä se ollut mitenkään vähäistä!

Muun muassa yritettiin opettaa ihmisiä kasvattamaan eläimiä, joista saadaan proteiinipitoista lihaa. Jokainen sai halutessaan tulla muutamaksi viikoksi keskukseen katsomaan, miten kaikki toimii. Sen jälkeen annetaan muutamia eläimiä kotiin mukaan, jotta oma kasvatus saadaan alkuun. Neljännen sukupolven jälkeläisistä annetaan osa takaisin keskukseen, jotta useammat voivat tulla oppiin. Tar-koituksena oli, että myös naapurit saavat nähdä, että on mahdollista tehdä jotain ruuan lisäämiseksi. Näin levitetään tietoa eläinten kasvatuksesta. Eläin, joka on erittäin helppohoitoinen ja antaa run-saasti lihaa, kulkee nimellä "ruohonleikkuri". Se muistuttaa ulkonäöltään suurta hamsteria. Oli myös muita eläimiä, m.m. kanoja ja porsaita. Kävimme tapaamassa perhettä, joka oli aloittanut muutamalla keskuksesta saadulla eläimellä pari vuotta sitten. Nyt heillä oli aika suuri tila, ja he voi-vat jopa myydä munia markkinoilla ja siten kohentaa talouttaan.

Olimme varanneet huoneet meren rannalta Cotonousta, jonne saavuimme myöhään torstai-iltapäivällä. Seuraavana päivänä meidät noudettaisiin BARNfonden'in konttoriin, sillä täälläkin kaikki halusivat tavata meidät. Kuljettaja tuli sovittuna aikana, ja saimme kokea todella afrikkalaista liikennettä. Autoja, mopoja ja polkupyöriä yhtenä sekamelskana. Liikennesäännöistä ei tunnuttu juuri välittävän, ainakaan useimmat eivät niistä välittäneet. Olin iloinen siitä, että kuljettajamme Ménard ajoi tavalla, johon me olimme tottuneet, mutta välillä tuntui kyllä inhottavalta, kun kaikki tulivat yhtä aikaa joka suunnasta…. Pääsimme perille kuten oli aiottu, ja tapasimme kaikki kontto-rilla. Konttorin päällikkö oli juuri silloin kokouksessa, mutta hän oli jättänyt terveiset, että hän tulee hotelliin tapaamaan meitä illalla. Tapaamisen jälkeen Ménard ajoi meidät pankkiin, sillä tarvitsim-me käteistä. Hän ei jättänyt meitä sinne, kuten luulimme, vaan kysyi, mitä halusimme tehdä, minne halusimme ajaa. Olimme suunnitelleet ostavamme vähän vaatteita ja matkamuistoja, joten hän suositteli meille hieman pienempää markkinapaikka ja vei meidät sinne. Se oli hyvä valinta hienoja esineitä ja vaatteita eikä isompaa tungosta. Ménard kulki mukanamme koko ajan taustalla. Kun osoitimme kiinnostusta johonkin esineeseen, hän astui esiin ja neuvotteli hinnasta meille täysin käsittämättömällä kielellä. Kun ihmettelin, miten hänellä on aikaa kulkea kanssamme, hän sanoi, että me olemme juuri nyt ensi sijalla. Se oli tietysti mukavaa kuulla. Vähitellen hän kuljetti meidät takaisin hotelliin, mutta tapasimme hänet uudelleen, kun hän tuli illalla konttorin päällikön Andrén kanssa. Istuimme pari tuntia rupattelemassa heidän kanssaan hotellin ravintolassa, ja meillä oli mu-kavaa.

Sen jälkeen tuli pari laiskaa päivää meren äärellä. Aurinkoa ja uimista enemmän kuin vielä koskaan ennen! Olimme taas likimain ainoat turistit, mutta siihenhän olimme jo tottuneet. Juttelimme hiukan hotellissa työskentelevien ihmisten kanssa, m.m. hierojan, jonka kanssa minulla on nyt sähköpostiyhteys. Hän on kertonut kovasta elämästään ja siitä, miten vaikea on ansaita rahaa elämiseen. Näin jälkeenpäin kadun, että en myöntynyt hänen tarjoukseensa hieroa minua olisinhan siten voinut auttaa häntä hiukan!

Sunnuntaina aamupäivällä André tuli yksin ja halusi näyttää meille Cotonoun ympäristöä. Oli yhtä ja toista nähtävää, vaikka André itse oli sitä mieltä, että ei hänellä ollut meille mitään näytettävää. Hän vei meidät m.m. palmurannalle, joka näytti olevan pituudeltaan useita kymmeniä kilometrejä, ja luultavasti olikin.

Seuraavana aamuna oli aika pakata kaikki tavarat ja aloittaa pitkä matka pohjoiseen. Tyttömme Be-ninissä, Rafiatou, asuu 350 kilometrin päässä Cotonousta. Ajoimme Ménardin ja erään BARNfonden'in naisen kanssa (nimi ei ole tallessa). Puhuttiin paljon organisaation työstä, ja poikettiin moneen keskukseen matkan varrella. Kaikkialla meidät otettiin ilomielin vastaan, ja kaikki oli erittäin kiinnostavaa. Näimme kaksi "harjoituskeskusta", joissa opetettiin nuoria tyttöjä ompelemaan ja kutomaan. Heille opetettiin myös hiukan ranskaa, ja he voivat opetella hieman lukemista ja kirjoit-tamista, mutta varsinaisesta koulunkäynnistä ei ollut kysymys. Nämä tytöt olivat niiden lasten sisaruksia, joilla on kummivanhemmat. Ellei BARNfonden olisi ottanut huolehtiakseen heistä, heillä ei olisi ollut mahdollisuutta oppia esimerkiksi lukemaan.

Tie oli osittain kovin huono, ja tietöiden kohdalla liikenne oli ohjattu pienemmälle soratielle. Mat-kaan kului aikaa, mutta se sujui kaikin puolin hyvin. Ajoimme Rafiatoun keskuksen ohi yöpymis-paikkaan, joka oli noin 100 km kauempana. Siellä asuimme bungalowissa, istuimme ja söimme illalla ja juttelimme oppaittemme kanssa. He kertoivat tietysti olosuhteista maassa, malariasta joka vaivaa heitä. En koskaan unohda ilmettä oppaan silmissä, kun hän sanoi: "Olkaa onnellisia, että teillä ei ole malariaa". Olemmeko - sinä ja minä?

Seuraavana päivänä meidän piti siis tavata Rafiatou, ja ajoimme ensin takaisin hänen keskukseensa. Siellä saimme tietoja työstä, ja meille näytettiin, mitä oli rakennettu. Heillä oli kirjasto samoin kuin monessa muussa keskuksessa, mutta täälläkin hyllyt olivat kovin tyhjiä. Ajattelin omia kirjastojamme ja sitä kirjamäärää, jota lapsemme voivat lukea sekä niitä kolmea kirjaa, jotka minulla oli mukana Rafiatouta varten. Sain tosiaan paljon ajattelemisen aihetta. Rafiatoun luona ei ollut koolla pelkästään suku, vaan koko kylä. Enemmän lapsia kuin Burkinassa Yacouban luona. Kaikki tungeksivat ja kiipesivät korkealle vain nähdäkseen meidät. Rafiatou asuu isänsä, setänsä, isoäitinsä ja yhden serkkunsa kanssa erittäin yksinkertaisessa rakennuksessa. Kun saimme hänet kummilapseksi noin 6 vuotta sitten, hänellä ei ollut lainkaan vuodetta. Nyt hän on BARNfonden'in kautta saanut oikean sängyn, mutta hän jakaa sen isoäitinsä kanssa. Se oli joka tapauksessa parempaa kuin pal-jaalla lattialla nukkuminen.

Kun olimme olleet hetken perheen luona, ajoimme Rafiatoun koululle, joka oli muutaman sadan metrin päässä. Rafiatou ja hänen serkkunsa pääsivät mukanamme autossa, ja se oli varmasti heille suuri tapaus. Kaikki lapset tulivat juosten perässä ja muodostivat renkaan koulun ympärille, kun olimme sisällä. Sinä päivänä ei pidetty oppitunteja, mutta tapasimme erään opettajan ja koulun joh-tajan, jotka kertoivat koulun toiminnasta. Paperin ja kynien puute oli ilmeinen.

Rafiatou oli varsin jännittynyt, mikä ei ollut lainkaan ihmeellistä, mutta hänen serkkunsa Siliatou otti kaiken huvina ja vaikutti täysin rentoutuneelta. Myös hän saa käydä koulua sen takia, että Ra-fiatoulla on kummi. Sielläkään ei niin kovin paljon puhuttu, kielivaikeuksista johtuen, mutta oli täysin selvää, että käyntiämme pidettiin arvossa. Välillä ihmettelen, ymmärsivätkö siellä olevat ihmiset, miten suuri asia meille oli, että saimme käydä heidän luonaan. Yritimme kertoa sen heille, mutta en ole varma, että tulkkien kautta saimme perille viestimme siitä, miten suuri tapaus tämä oli meidän elämässämme, vähintään yhtä suuri kuin heidän elämässään.

Tämän käynnin jälkeen alkoi mielestäni matkan ikävin osa. Nyt oltiin lähdössä kohti kotia, hitaasti mutta varmasti. Olimme siis Djougoussa, Beninin pohjoisosassa, ja jollain tavalla oli päästävä Togon kautta takaisin Ouagadougouhun, Burkinaan. Oppaamme yllättivät meidät jälleen kerran tar-joutumalla ajamaan meidät Karaan Togoon, jonne oli noin 70 kilometriä. Siellä he järjestäisivät meille kuljettajan, joka seuraavana päivänä kuljettaisi meidät Togon ja Burkinan rajalle (noin 200 km). Vielä enemmän yllätyimme, kun matkalla Karaan ajoimme taas erääseen keskukseen, jossa oppaat kertoivat keskuksen päällikölle, mihin olimme menossa. Tämä mies tunsi Karan hyvin. Hän hyppäsi mukaamme autoon auttaakseen löytämään meille hyvän kuljettajan. Hän tiesi, että kuluisi monta tuntia ennen kuin hän palaisi takaisin, mutta siitä huolimatta hän asettui heti käytettäväksi.

Asetuimme Karassa erääseen hotelliin, ja oppaamme ajoivat etsimään hyvää kuljettajaa. He tulivat pian takaisin mukanaan mies, joka lupasi tulla hotelliin varhain seuraavana aamuna. Oppaat olivat tutkineet tarkasti hänen taustansa, ja hän sai runsaasti ohjeita, miten hänen piti ajaa (ei liian lujaa!) jne. jne., sillä nyt hänellä olisi kullanarvoinen kuorma, kuten Ménard sanoi. Sitten oli vain aika kyynelsilmin kiittää ja sanoa näkemiin Ménardille ja naispuoliselle oppaalle. Mietin mielessäni, mahdammeko tavata koskaan enää.

Mies tuli seuraavana päivänä täsmällisesti lupaamanaan aikana, ja matka rajalle sujui hyvin. Siellä hän auttoi meitä löytämään minibussin, joka oli menossa Ouagadougouhun, sekä erään miehen, joka osasi englantia, joten saatoimme neuvotella hinnasta. Matka Ouagaan oli noin 300 kilometriä, ja 16 matkustajaa kuljettava minibussi oli kamalan huonossa kunnossa. Kuin ihmeen kaupalla pää-simme huonoista teistä huolimatta Ouagaan ennen pimeän tuloa. Siellä pyysimme, että meidät vie-dään samaan hotelliin, josta olimme lähteneet kaksi viikkoa sitten. Meidät otettiin tälläkin kertaa sydämellisesti vastaan. Nyt vain velttoilisimme uima-altaalla kaksi päivää ja lentäisimme kotiin. Käynti BARNfonde'in konttorissa oli vielä jäljellä, sillä olimme jättäneet sinne laukun, jossa olivat talvivaatteemme. Pian niitä taas tarvittaisiin - valitettavasti!

Nyt on kulunut muutama kuukausi kotiintulosta, ja meillä on ollut paljon sulateltavaa. Monia ajatuksia on pyörinyt päässäni, ja niin ne luultavasti tulevat tekemään pitkään. Sain nähdä aivan toisen maailman, jonka tiesin olevan olemassa, mutta joka tuli niin lähelle nyt, kun sain nähdä kaiken omin silmin. Kaikki lapset, jotka näin teiden varsilla kasvamassa pölyn ja pakokaasujen seassa…ja kuitenkin niin iloisina. Kaikki kaupustelijat autojen seassa, lapset ja nuoret vailla tulevaisuutta. Kaikki tyhjät, ojennetut kädet, joita en voinut täyttää. Pitääkö maailman näyttää tällaiselta?