Asukkaita Guineassa on noin 8 miljoonaa, joista kaupungeissa asuu 26 %. Vuosittainen väestönkasvu on 2,8 %. Väestöstä fulaneja on 40 %, mandinkoja 30 %, susuja 20 % sekä muita pienempiä etnisiä ryhmiä noin 10 %. Fulanit asuvat suurimmaksi osaksi Fouta Djallonilla, mandinkat savannialueella, susut rannikolla sekä pienemmät etniset ryhmät erityisesti trooppisen sademetsän alueella. Islamilaisia sunniitteja väestöstä on 85%, kristittyjä 8 % sekä perinteisten uskontojen harjoittajia 7 %. Maan virallinen kieli on ranska ja suurimmat paikalliset kielet ovat pular (fulfulbe), mandinka ja susu. Väestöstä lukutaitoisia on 36 %. Vaikka peruskoulu on ilmainen ja oppivelvollisuus koskee 7-13 -vuotiaita, koulua käy ainoastaan kolmasosa ikäryhmästä.

Maan terveysolot ovat kehnot ja terveyspalvelut rajoittuvat ainoastaan perushygieniaan ja rokotuspalveluihin. Puhtaan juomaveden puutteesta kärsii suurin osa väestöä. Sairauksista malaria, lepra, tuberkuloosi, erilaiset parasiitit ja suolistomadot ovat yleisiä koko väestön keskuudessa. Lapsikuolleisuus on 1,8 % ja maailman alhaisimpiin kuuluva elinajanodote Guineassa vain 45 vuotta. Tämän päivän pahimpia ympäristöongelmia ovat aavikoituminen, deforestaatio, maaperän saastuminen ja eroosio, liikakalastus sekä liikaväestö maan eteläisissä osissa (Encyclopaedia Britannica 2000, Counrywatch 2000).

Guinean historia

Guineassa on ollut asutusta yli 30 000 vuotta. 1200-1300 -luvuilla osa Guineaa kuului Länsi-Afrikan muinaisiin valtakuntiin kuuluneeseen Malin kuningaskuntaan. 1500-luvulla Guinea kuului Malia seuranneen Songhain valtakunnan vaikutuspiiriin. Portugalilaiset saapuivat Guinean rannikolle 1400-luvulla ja aloittivat maassa kasvavan orjakaupan hallinnan, jota kesti seuraavat 400 vuotta. 1700-luvulla idästä saapuneet islaminuskoiset fulanit valloittivat Fouta Djallonin ylänköalueen ja hallitsivat sitä 1800-luvun lopulle Ranskan siirtomaaherruuteen asti.

Ranskalaiset olivat saapuneet Guinean rannikolle 1800-luvun puolivälissä ja Guinea liitettiin ranskalaiseen Länsi-Afrikkaan vuonna 1895. Myös Fouta Djallon joutui virallisesti Ranskan siirtomaavallan alaiseksi huolimatta paikallisesta vastustuksesta, joka jatkui vuoteen 1911 asti (O'Toole & Bah-Lalya 1995: xxii-xxvi). 1900-luvun alku oli muuallakin Guineassa paikallisen vastarinnan murtamisen ja hallinnon vakiinnuttamisen aikaa. Guinean hallinnoimisessa ranskalaiset tukeutuivat lähes yksinomaan paikallisiin johtajiin, jotka saivat huomattavasti valtaa siirtomaa-aikana. 1930-luvulle tultaessa ranskalaiset olivat perustaneet siirtomaahallintokoneiston, vaientaneet vastarinnan sekä käynnistäneet verotuksen Guineassa. Verot, väestön sorto ja pakkotyö köyhdyttivät maata koko kolonialismin ajan.

Toisen maailmansodan jälkeen muuttuneet olosuhteet Guineassa sallivat mm. puolueiden organisoitumisen ja vuonna 1958 Ranskan presidentti Charles de Gaulle tarjosi Länsi-Afrikan siirtomailleen valtioliittoa. Siirtomaista ainoastaan Guinea kieltäytyi. Guinea itsenäistyi vuonna 1958 ensimmäisenä ranskankielisenä maana Afrikassa uuden presidenttinsä Ahmed Sekou Tourén kuuluisien sanojen siivittämänä: 'We prefer to be poor and free than to be rich and enslaved'.

Guinean päätöksestä vihastuneena Ranska katkaisi 20 vuodeksi kaikki poliittiset ja taloudelliset siteensä Guineaan. Vetäytyessään maasta Ranska tuhosi lähtiessään suurimman osan Guineaan rakennetusta infrastruktuurista puhelinjohtoja myöten sekä poltti hallinnolliset asiakirjat ja arkistot (Countrywatch 2000). Guinea eristäytyi lähes 30 vuodeksi länsimaista. Maan itsenäisyys alkoi taloudellisella romahduksella ja Guinean täytyi kääntyä Venäjän ja muiden sosialististen maiden puoleen taloudellisen tuen saamisessa. Sekou Tourén sosialistisen talouspolitiikan mukaisesti valtion omistukseen kuuluivat vuoteen 1962 mennessä Guinean pankki, suurimmat julkiset laitokset ja yritykset, vesi, sähkö sekä teollisuus.

Alusta alkaen valtiolla oli kuitenkin taloudellisia ja hallinnollisia vaikeuksia. Talous raunioitui ja luvatut investoinnit sosialistisista maista eivät toteutuneet. Epäonnistuneet kehitysohjelmat ja jatkuvasti huonontuneet elinolot aiheuttivat kasvavaa tyytymättömyyttä kansan keskuudessa. Vuosien varrella Sekou Touré menetti kansan tuen ja torjui syytökset kasvavalla terrorilla ja sorrolla (Astone 1996: 75-76). Maan ainoasta sallitusta puolueesta Guinean demokraattisesta puolueesta (Parti Démocatique de Guinée, PDG) tuli presidentin itsensä johtamana entistä eristyneempi ja totalitäärisempi. Hallitusta leimasi kasvava korruptio ja nepotismi (Encyclopaedia Britannica 2000). 1970-luvulla vangitsemiset, kidutukset, tappaminen ja sorto lisääntyivät entisestään. Naapurimaiden Senegalin ja Norsunluurannikon väliinpuuttuminen Guinean tapahtumiin vuonna 1973 sai Sekou Tourén sulkemaan maan rajat virallisesti näihin maihin. Kauppa tyrehtyi ja maahan määrättiin uusi verotusohjelma. Tätä seurasi kaiken yksityisen kaupan kieltäminen vuonna 1975. Sekou Touré johti maataan diktaattorina kuolemaansa vuoteen 1984, jolloin ensimmäisen tasavallan aika päättyi.

Viimeisinä Sekou Tourén hallitsemina vuosina Guinea alkoi vähitellen avautua ulkomaailmalle. Kuitenkin vasta Sekou Tourén kuolema merkitsi ratkaisevaa muutosta Guinean politiikassa. Tourén kuoleman jälkeen vallan otti maassa sotilaallinen jälleenrakennuskomitea (Comité Militaire de Redressement National, CMRN), jonka johdossa on vuodesta 1984 ollut presidentti kenraali Lansana Conté. Vanha perustuslaki kumottiin ja Tourén puolue PDG lakkautettiin. Vuoden 1984 jälkeistä aikaa kutsutaan Guineassa toisen tasavallan ajaksi. Guinea avautui ulkomaailmalle ja sosialistisen talouspolitiikan korvasi vapaa markkinatalous. Maa avattiin vapaalle yksityiselle kaupalle, investoinneille ja ei-poliittisille järjestöille (Astone 1996: 77-79). Poliittiset vangit armahdettiin vuonna 1990. SMRN-puolue aloitti siirtymisen siviilihallintoon ja muutti vuonna 1991 nimensä kansalliseksi jälleenrakennuskomiteaksi. Seuraavana vuonna poliittiset puolueet tulivat sallituiksi. Monipuolueiset presidentinvaalit pidettiin vuonna 1993, ensimmäisen kerran vuoden 1958 jälkeen (Encyclopaedia Britannica 2000).

Fouta Djallon ja Mali

Fouta Djallonin vuoristoinen ylänköalue sijaitsee Luoteis-Guineassa ja on pinta-alaltaan noin 80 000 km2. Maaston korkeus vaihtelee 1000-1515 metriin ja metsäisiä vuoria halkovat jokilaaksot. Alueen pääelinkeinona on maanviljely. Valtaosa asukkaista on fulaneja ja alueella puhuttu kieli on pular (fulfulbe). Väestöstä suurin osa tunnustaa islaminuskoa.

Fouta Djallonin ensimmäiset asukkaat olivat baga-kansaa. Malin valtakunnan hajottua noin 1200-luvulla alueelle saapuivat djallonket, joiden mukaan Fouta Djallon on saanut nimensä. Djallonket elivät keräilemällä, metsästämällä ja maanviljelyä harjoittaen. Ensimmäiset pakanafulanit saapuivat Fouta Djallonille 1400-1500 -luvuilla ensimmäisessä fulaniaallossa. He harjoittivat karjanhoitoa vuorilla djallonkejen viljellessä maata tasangoilla. Nämä kansat elivät vaihtosuhteessa ja keskenään rauhallisessa rinnakkaiselossa. Toinen fulaniaalto Guineaan alkoi vuonna 1675, jolloin suuri joukko islaminuskoisia fulaneja saapui Malista Macinasta sekä Senagalista Fouta Torosta ja Hodhista. Samanaikaisesti Fouta Djallonille tuli myös muita etnisiä vähemmistöjä, mm. sarakolleja Senegalista sekä myöhemmin Malin (tasavallasta) Macinasta. 1700-luvun alkupuolella islaminuskoiset fulanit aloittivat jihadin, pyhän sodan ja alistivat valtaansa ja käännyttivät koko Fouta Djallonin väestön islaminuskoon. Tämän johdosta paljon djallonkeja ja susuja muutti etelään Guinean rannikolle. Fulanit hallitsivat Fouta Djallonia vuodesta 1763 ranskalaisten siirtomaaherruuteen asti 1800-luvun lopulle.

Malin kaupunki sijaitsee 1400 metrin korkeudella meren pinnasta Fouta Djallonin ylänköalueella Guinean pohjoisosassa ja on hallinnollinen Malin prefektuurin pääkaupunki. Malin prefektuuri jakautuu 13 aliprefektuuriin ja on pinta-alaltaan noin 8 650 km2. Tänä päivänä Malin kaupungissa on yhteensä noin 3000 asukasta. Suurin osa asukkaista on fulaneja, mutta myös muita etnisiä vähemmistöjä kuten sarakolleja, susuja ja mandinkoja asuu Malissa. Kaupungin lähiympäristössä asukkaita on yhteensä noin 30 000. Malissa ei ole sähköä ja tieverkosto prefektuurin alueella on huonossa kunnossa. Labéeseen, Guinean toiseksi suurimpaan kaupunkiin on matkaa Malin kaupungista ainoastaan 120 km, mutta automatkaan kuluu monta tuntia. Malin syrjäinen sijainti ja huonot päällystämättömät tiet ovatkin syynä Malille tyypillisiin ongelmiin Guineassa; Malissa on pulaa erityisesti infrastruktuurista, markkinoista sekä hallinnollisista palveluista.